Marko Hautala

Kirjallisen seksin nolous

”Useimmat kirjoissa tapahtuvat seksikohtaukset ovat hävettäviä”, sanoi kerran eräs ihminen, joka luki kirjoja ja käsikirjoituksia työkseen.

Olen samaa mieltä. Näkemys ei kuitenkaan mitä ilmeisimmin ole valtavirtaa. Suvi Ahola kirjoitti hiljattain Hesarissa, että seksi on ainakin populaarikirjallisuudessa jälleen valttia. Uskon silti, että monet sekä lukijat että kirjailijat tunnistavat sen aivan omanlaisensa häpeän muodon, jonka vain kirjallinen seksi voi aiheuttaa. Mistä se oikein johtuu?

Perinteisesti ajatellaan, että reaktion syynä on estoisuus tai sovinnainen moraali. Moinen selitys piti varmasti paikkansa Lady Chatterleyn rakastaja -oikeudenkäynnin aikoihin, jolloin kirjallinen seksi oli radikaalia, mutta se ei oikein vakuuta 2010-luvulla. Uskon että kyseessä on jotakin syvällisempää, kirjallisuuden luonteeseen liittyvää.

Olen aiemminkin kertonut anekdootin eräässä entisessä työpaikassani kohtaamastani ihmisestä, jolla oli hyvin erikoislaatuinen lukutapa. Tämä henkilö ei pysynyt paikallaan lukiessaan. Tasaisin väliajoin hän pomppasi pystyyn ja teki erilaisia kuristus-, lyönti- ja kurkunviiltoliikkeitä (hän luki pääosin trillereitä ja sotaromaaneja. Fifty Shadesia ei tuolloin vielä ollut onneksi julkaistu).

Tämä poikkeuslukija sai minut tajuamaan, miten oudosta ja fyysisesti passiivisesta toiminnasta lukemisessa on normaalisti kyse. Lukeva ihminenhän myötäelää voimakkaita tunteita aiheuttavia kohtauksia kirja käsissään, reagoimatta fyysisesti. Hän ei juokse pakoon, vaikka pelottaa, ei lyö ketään, vaikka raivostuttaa. Tämä passiivinen kyky yllä mainitulta lukijalta puuttui. Hänen oli pakko kehollistaa lukukokemuksensa.

Yksityiskohtaisessa seksikohtauksessa on pyrkimys nimenomaan aiheuttaa lukijassa myös fyysisiä reaktioita ja toimintayllykkeitä. Niissä ei sinällään ole mitään pahaa, mutta kirjallisuus, niin kuin kaikki ihmisen kulttuuriset pyrinnöt (uskonto, taiteet, tiede), ovat syntyneet juuri välittömien tarpeiden hillitsemisestä, jotta jokin hienovaraisempi mielentila mahdollistuisi. Ne toimivat erilaisessa, hauraammassa sävellajissa kuin seksi, syöminen, piereskely ja muu sellainen, jonka osaamme oikein hienosti ilman kulttuuriakin.

Kiihotustilaa vonkaava seksikohtaus kuitenkin vetoaa suoraan viettiin, ja vietti vaatii yleensä toimintaa. Tämä aiheuttaa omituisen riitasointutilan, jonka tuloksena on usein huvittuneisuutta ja omituista häpeää, aika harvoin todellista seksuaalista virettä. Vielä pahemmaksi riitasointu kasvaa, jos suorasukaiseen seksiin sekoitetaan kirjalliselle ylärekisterille tyypillisiä metaforia ruusuineen ja nautinnosta värisevine kukkuloineen. Tällaisesta juontuva häpeänsekainen komiikka ei johdu moraalisesta, vaan paljon hienovaraisemmasta, taiteen luonteeseen liittyvästä ristiriidasta.

Fifty Shadesin myyntilukuja vasten tarkasteltuna kaikki tämä on tietysti potaskaa. Ruusut puhkeavat ja kukkulat värisevät ja kassakoneet kilisevät. Ja lienee turhaa mainita, että on paljon kirjailijoita, joiden romaanit eivät aihepiiristään huolimatta kirjaseksihäpeää aiheuta (suomalaisista esimerkiksi Katja Kettu ja Riku Korhonen, ulkomaisista Philip Roth, Yukio Mishima, Michel Houellebecq tai vaikkapa scifi-kirjailija Nalo Hopkinson, joka vie koko touhun aivan uudelle tasolle). Yleensä niissä intentio kuitenkin onkin jossakin muualla kuin lukijan kiihottamisessa, jolle on nykyään huomattavasti parempia kanavia kuin kirjallisuus.