Marko Hautala

Kirjailijan itsevarmuus

Kirjailijaelämä on tänä syksynä ollut inspiroivaa kaaosta. Uuteen romaaniin liittyvien keikkojen lisäksi olen lukenut käännöskirjoja Jarl Hellemann -palkintoa varten, toimittanut erästä novelliantologiaa ja toiminut LittFest-kirjallisuustapahtuman taiteellisena johtajana.

Välillä on tuntunut siltä, että päätyö eli kirjoittaminen on joutunut joka käänteessä ahtaalle. Sekin on nyt vähitellen kuitenkin käynnistymässä, sillä näillä näkymin loppuvuodella on enää kaksi menoa. Eilen löysin seuraavalle romaanille jo nimenkin. Melkein kirjoitin, että keksin nimen, mutta ei kirjojen nimiä keksitä. Ne löydetään.

Syksy on myös kirjapalkintoaikaa. Finlandia-ehdokkaat on nimetty, joten onnea heille!

Olen oppinut arvostamaan kirjallisuuspalkintoja koko ajan enemmän. Ne pitävät kirjallisuutta tapetilla ja tarjoavat lukuvinkkejä niille, jotka eivät ole varsinaisia kirjallisuuden syväharrastajia.

Toisaalta tiedän, että monet kirjailijat ahdistuvat palkintosesongista. Heistä tuntuu, että huomio keskittyy liikaa palkintoehdokkaisiin ja voittajiin. Samaan aikaan jotkut palkitut solidaarisesti ahdistuvat saamastaan huomiosta. En oikein pysty samaistumaan tähän ahdistuksen runsauteen. Olen yrittänyt miettiä syitä ja löysinkin pari.

Minulla on oma lukijakuntani, joka hankkii kirjani käsiinsä ulkoisista syistä riippumatta. Ehkä sinä olet yksi heistä, joten vilpitön kiitos. Teet kirjoittamiseni mielekkäämmäksi. Kirjailija tarvitsee lukijoitaan.

Toiseksi olen viettänyt suurimman osan kirjoittajaurastani harrastelijana. Olen julkaissut pienkustantamoiden kautta ja pienlehdissä, muun muassa Portti-lehdessä ja Anne Leinosen luotsaamassa Usvassa. Virallinen kirjailijaurani alkoi vasta 2008, kun Tammi julkaisi Itsevalaisevat. Monet esikoiskirjailijat saavat uralleen vauhtia heti alussa, mikäli he päätyvät Helsingin Sanomien esikoiskirjaehdokkaaksi. Minun tapauksessani Itsevalaisevat ei ollut esikoinen, koska olin julkaissut pienkustantamon kautta, joten olen rakentanut lukijakuntani kärsivällisellä työllä ja julkaisemalla kirjoja, jollaisia haluaisin itse lukea.

Marginaalissa toimiminen opetti minut myös pysymään olennaisessa. Jos kirjailija kaipaa jatkuvaa kiitosta, sitä ei tule koskaan tarpeeksi. Marginaalissa on tehtävä itselleen selväksi, miksi kirjoittaa. Siitä seuraa tietynlainen itsevarmuus, jota ei voi ulkoa tulevalla ylistyksellä korvata. Ja toisaalta kun on varma tekemisistään, kaikki kohdalle sattuvat palkinnot, ylistävät kritiikit ja muut tuntuvat vielä paremmalta.

En vaihtaisi kirjailijan ammattia mihinkään muuhun. En ole maan paras kirjailija, mutta tiedän kirjoittavani sellaista kirjallisuutta, joka Suomesta on aivan liian pitkään puuttunut, ja kirjoitan sitä hyvin. Melkoisen hieno tilanne.