Marko Hautala

Kirjailija jolla on maine

”Tunnen sinut”, vanha rouva sanoi. ”Olet Stephen King. Kirjoitat niitä pelottavia juttuja. Ei se mitään, jotkut pitävät niistä, mutta minä en. Minä pidän voimaannuttavista tarinoista kuten Shawshank Redemption.”
”Minä kirjoitin senkin.”
”Etkä kirjoittanut”, nainen sanoi ja jatkoi matkaansa.

Stephen King kertoo anekdootin uudessa The Bazaar of Bad Dreams -novellikokoelmassa, jota olen lukenut sieltä täältä kirjoittamisen ohessa. Hän jatkaa:

Opetus on, että pelottavien tarinoiden kirjoittaja on kuin se tyttö, joka asuu asuntovaunussa kaupungin laidalla: hänellä on maine.

Minua kiehtoo Kingin suhtautuminen maineeseensa, sekä hyvään että huonoon. Kirjoitin aiemmin juhlapuheesta, jossa hän tunnustaa kadehtineensa niitä kirjailijoita, joita pidetään korkeakirjallisina. Helposti ajattelisi, että poikkeuksellisen ja vuosikymmeniä kestäneen menestysuran jälkeen moiset ajatukset eivät juuri valvottaisi.

Näin ei ilmeisesti kuitenkaan ole. Meillä Suomessa Juha Vuorinen puhui hiljattain lehtihaastattelussa kitkerään sävyyn apurahataiteesta. Ihmettelin miksi Juoppohullun päiväkirjalla myyntimenestykseksi noussut kirjailija jaksaa julkisesti ahdistua viidensadan kappaleen myyntiin yltävien runoilijoiden apurahoista, mutta syy voi hyvinkin olla sama kuin Kingillä. Bestseller-kirjailijuus ei korvaa joko koettua tai todellista kollegiaalisen arvostuksen puutetta.

Ehkä asiassa on syvällisempikin puoli. Kuulun niihin, jotka uskovat, että niin sanotun viihteen tekeminen on vakava juttu. Siinä vaaditaan sielua aivan yhtä paljon kuin kaikessa muussakin taiteessa. Jos se puuttuu, tekijä ahdistuu, vaikka myyntiluvut eivät puutteeseen mitenkään reagoisikaan. Samalla tavalla korkeakirjallisena pidetty tekijä voi kirjoittaa sieluttoman metafiktiivisen kyhäelmän, jota kriitikot eivät uskalla lytätä, mutta kirjailija itse tietää vain vedelleensä oikeista naruista.

Kingin uutuudessa olen havaitsevinani tätä ilmentävän jaon. Jotkut novelleista ovat sormiharjoituksia, joissa kirjailija ryhtyy ”Stephen Kingiksi” ja pistää maneerinsa töihin (tuotemerkkien luettelemisella luotu ”autenttisuus”, Tavallisen Ihmisen romantisointi, kiusalliseksi äityvä sentimentaalisuus jne.). Toisissa novelleissa taas King osoittaa olevansa hieno kirjailija millä tahansa mittareilla.

Olisi kiinnostavaa kurkata vaihtoehtotodellisuuteen, jossa novellit kuten Morality, Under the Weather tai That Bus is Another World olisi julkaistu vaikkapa nimellä Jonathan Franzen. Kuulisimme varmasti paljon sellaista, josta tässä todellisuudessa moni maineestaan tarkka kriitikko ei sano sanaakaan.

Miksi minua sitten aihe kiinnostaa? Vastaus on ilmeinen. Romaanejani markkinoidaan mainoslauseella ”Suomen Stephen King”. Hyväksyn luonnehdinnan, sillä kirjabisneksessä on realiteettinsa ja mainoslause on varmasti tuonut minulle uusia lukijoita.

Ymmärrän kuitenkin myös sen, että moinen epiteetti voi olla menolippu asuntovaunuun kaupungin laitamille, kirjailijaksi jolla on maine.