Marko Hautala

Kärpäsen tunne-elämä

Hiljattain FST näytti norjalaisen kirjallisuusohjelman, jonka otsikko oli Maineen hinta. Siinä haastateltiin Brett Easton Ellisiä, jonka ajatukset kirjailijuudesta ja julkisuudesta olivat hyvin vilpittömän kuuloisia.

En itse juuri pidä Ellisin romaaneista. Luin nuorena American Psychon englanniksi ja se projekti kesti melkein vuoden. Sen jälkeen olen yrittänyt lukea kahta muuta hänen romaaniaan, mutta päättänyt parin luvun jälkeen, että kaikki tämä tuli jo American Psychossa enemmän kuin selväksi.

Mutta Ellisin ei varmaankaan tarvitse teeskennellä nöyrää taiteilijaa sanoessaan, että menestys on ristiriitainen asia. Ihminen haluaa luonnostaan tulla hyväksytyksi ja ihailluksi, mutta saavutettu julkisuuden huomio aiheuttaakin ahdistusta ja identiteettikriisejä. Tätä todisti myös ohjelmassa haastateltu nuori norjalaiskirjailija, jonka suhtautuminen omiin hyvin onnistuneisiin julkisuustemppuihinsa (mm. esiintyminen alastomana norjalaislehden kannessa) aiheuttivat hänelle silminnähden hämmennystä ja häpeää, kaikesta ”en kadu mitään” -vakuuttelusta huolimatta.

Ohjelmassa esitettiin väite, että kaikki kirjailijat ovat pohjimmiltaan huomionkipeitä narsisteja. Mielestäni tämä ajatus kuvaa enemmän aikaamme kuin kirjailijoita. Uskon nimittäin, että suuri osa kirjailijoista luulee olevansa narsistisempia kuin he itse asiassa ovat. He olettavat tarvitsevansa pintajulkisuutta, koska sitähän kaikki muutkin tuntuvat haluavan. Kun sitä sitten tulee, iskee häpeänsekainen kauhu, joka ilmenee joko addiktiivisena haluna saada lisää julkisuutta tai pelkona siitä, että omalta kirjoittamiselta viedään se henkinen tila, jonka se vaatii.

Voin toki olla väärässäkin, mutta minusta nykyään tunnutaan ajattelevan, että tämä ”henkinen tila” olisi jotenkin fuulaa. Että sekin on, vähän kuin poliitikon rehellisyys, vain osa jotakin yleistä kirjailijana esiintymisen imagoprojektia. Toki sitä voi niinkin käyttää, mutta jostakinhan kirjojen kirjoittamisen kaltainen mielipuolinen ja ulkokohtaisesti tarkasteltuna älytön toiminta saa motivaationsa. En millään tunnista omasta kirjoittamisestani, että se jokin olisi pohjimmiltaan narsismia.

Mutta asiaan:

Katsoin Lovecraftin The Whisperer in Darkness -filmatisoinnin jo jokin aika sitten, mutten jaksanut kirjoittaa siitä mitään, sillä se oli hienoinen pettymys. Lovecraft Historical Societyn edellinen The Call of Cthulhu oli tyylitietoinen elokuva, mutta tässä tekijät syyllistyvät mainion alun jälkeen melkoisen kummalliseen virheeseen.

He ovat nimittäin päättäneet ”piristää” tarinaa lisäämällä siihen niin sanotun inhimillisen elementin. Päähenkilö kiintyy pikkutyttöön, jonka hän haluaa pelastaa kosmisilta stop motion -niljakkeilta.

Inhimillistä lämpöä. Lovecraft-tarinassa. Ja nämä ihmiset kuitenkin kuuluvat yhdistykseen, jonka nimi on Lovecraft Historical Society.

Eivätkö he missään vaiheessa ole huomanneet, että ainut asia, mikä tekee Lovecraftista jotakin muuta kuin August Derlethin tai Arthur Machenin tai jonkun lonkerohirviöistä kirjoittavan nykytekijän on totaalinen inhimillisen lämmön puute?

Lovecraftin päähenkilöt ovat mitättömiä, henkilöhistoriattomia pölyhiukkasia, jotka sattuvat todistamaan itselleen täysin käsittämättömiä asioita. Heidän kiintymyksensä, henkilöhistoriansa ja toiveensa kiinnostavat Lovecraftia yhtä paljon kuin meitä kiinnostaa tappamamme kärpäsen kuoriutuminen (tai miten kärpäset nyt syntyvätkään?) ja kiintyminen erilaisiin ulosteen ja mädän aromeihin. Tämä piirre on Lovecraftin sinällään yliampuvan ja yllätyksettömän tyylin kantava voima ja intuitiivinen vahvuus. Se ei pelkästään käsittele kosmisen mittakaavan asioita, vaan tekee sen kosmisen kylmästä näkökulmasta.

Kietoudun lonkeroihini ja pidättäydyn sanomasta enempää. Seuraavalla kerralla jotakin herkempää.