Marko Hautala

Julmuus ja myötätunto

Vuonna 1551 julkaistussa kirjassa Pierre Belon kuvaa Norjan rannikolle ajautunutta hirviötä, jota paikalliset kutsuivat ”kalaksi jolla oli munkin hahmo”. Luonnehdinta kertoo ehkä enemmän siitä, miten outoa ilmestystä he yrittivät kuvailla, kuin itse otuksesta. Kyseessä oli luultavasti jättiläiskalmari (tai kolossikalmari, mutta biologien harmistuksen uhallakin puhun nyt jättiläiskalmareista ikään kuin se olisi yleistermi), jonka kärsineet tai katkenneet lonkerot muistuttivat ehkä etäisesti munkinkaavun helmaa.

Belon kirjoittaa, että olento ”eli kolme päivää eikä päästänyt muuta ääntä kuin syviä huokauksia, jotka ilmensivät hätää ja surua.”

Kun aloin lukea jättiläiskalmareista, huomasin otukselle pyhitetyistä nettisivustoista, että aiheesta saattaa tulla pakkomielle, jonka päätepisteenä on jonkinlainen omituinen myötätunto tuota nilviäisiin luettavaa otusta kohtaan. Ajattelin ettei kohdallani kävisi niin, sillä selkärangattomat eivät herätä minussa mitään muuta kuin kauhunsekaista inhoa. En yleensäkään ymmärrä idealisoitua käsitystä, että Äiti Luonto synnyttäisi pelkästään kauniita asioita. Rehellisin silmin katsottuna on kai selvää, että osa luomakunnasta on hirviömäistä ja iljettävää.

Yllä oleva sitaatti kalmarin kohtalosta sai minut kuitenkin surun valtaan. Ja kyseessä on siis yli kymmenmetriseksi (luultavasti kuitenkin parikymmenmetriseksi ja ylikin) kasvava hirviö, joka on kaikkea muuta kuin kasvissyöjä. Silti joudun yhä uudelleen raivon valtaan, kun luen valaanpyytäjien ja kalastajien julmuuksista pintavesiin tai rannoille ajautuneita, luultavasti sairaita yksilöitä kohtaan.

Eräs merimies päätti iskeä kahvelin kalmarin silmään. Aikuisen jättiläiskalmarin silmä on suuri, joten maali on ollut toki helppo. Olento kuulemma muutti välittömästi väriään (ne todella kykenevät siihen) ja tarttui lonkerollaan miestä nilkasta. Tämä pelastautui kiskaisemalla jalkansa saappaasta. Rehellisesti sanottuna olisi saanut minun puolestani mennä kalmarin suihin koko sankari. Niin kammottava kuin moinen kohtalo olisikin (kalmarin syömäkalustoon kuuluvat papukaijamainen nokka ja pienten hampaiden peittämä ”kieli”).

On olemassa toisen maailmansodan aikaisia tarinoita, joiden mukaan jättiläiskalmarit olisivat haavoittaneet ja jopa syöneet torpedoiduista laivoista pelastuneita ihmisiä, mutta ilmeisesti niiden todenperäisyydestä ei olla päästy yksimielisyyteen. Useimmin maskuliinisen sadismin ja teurastushimon uhreja ovat olleet kalmarit itse.

En yleensä osaa ”vihata ihmistä” siinä mielessä kuin esimerkiksi jotkut eläinoikeusaktivistit tai luonnonsuojelijat tuntuvat vihaavan (tai jotkut ranskalaiset kirjailijat, jotka vihaavat ihmistä niin tiuhaan, että olen alkanut epäillä ranskan vihata-sanan merkityshistoriassa olevan jotakin sellaista, jota en tunne). Ihmiset tekevät kammottavia asioita, mutta vaikka koko ihmiskunta lähetettäisiin toiselle tähdelle, olisi luonnossa niin paljon ja niin sietämätöntä julmuutta, ettei sitä kannata ihan joka hetki ajatella. Suuressa mittakaavassa ihminen on kai ainut eläin, joka on onnistuneesti luonut luonnon myötäsyntyiselle julmuudelle joitakin rajoja. Ontuen ja hapuillen ja joskus jopa asioita pahentaen, mutta kuitenkin.

On kuitenkin asioita, jotka saavat minut vihaamaan ihmistä olentona. Jostakin syystä nuo yllä mainitut julmuudet kuuluvat niihin. Jättiläiskalmarit ovat niin ihmeellisiä ilmestyksiä, että niiden turhanpäiväinen vahingoittaminen tuntuu perisynniltä. Asialta jota ei vain saa tehdä. En osaa antaa tälle näkemykselle mitään muita kuin tunnepohjaisia perusteluja.

Kiinnostuin architeutis duxista lähinnä työn alla olevien kirjoitusprojektien vuoksi. Hain todellista, mutta mahdollisimman epäinhimillistä otusta, joka ei välttämättä edes esiinny itse tarinassa, vaan kummittelisi taustalla.

Nyt tuntuu siltä, että tuntemukset eivät olekaan pelkästään inhon ja kauhun sävyissä. Tämä piirre on tuonut kirjoittamiseen uusia ulottuvuuksia. Itsevalaisevat-romaanin aikoihin (ja Torajyvissä myös) esitin syvänmeren elävät pelkästään inhottavina ja uhkaavina. Unikoiran kohdalla päätin, ettei tarinassa ole ensimmäistäkään kalaa, mutta kyllähän ne sinne uiskentelivat. Tosin perkausjätteinä ja riekaleiksi revittyinä.

Nyt tuntuu, että jokin intuitiivisessa suhtautumisessani on muuttunut. En tiedä vielä, mitä tämä tarkoittaa. Kirjoittamisessani se kuitenkin luultavasti näkyy, tavalla tai toisella.