Marko Hautala

Jos Kennedy olisi selvinnyt hengissä

Suhtautumiseni viihdekirjallisuuteen on ristiriitainen. Periaatteessa pidän sitä arvossa, mutta käytännössä luen hyvin vähän puhdasta viihdettä. Syy on se, että minun on vaikea löytää sellaista populaarikirjallisuutta, joka hoitaisi hommansa, eli todella viihdyttäisi.

Ehkä tämä ristiriita näkyy myös omissa kirjoissani. Toisaalta ne ovat menevää ja juonivetoista tavaraa, jossa perinteisten populaarikirjallisuuden lajien (kauhu, psykologinen trilleri) vaikutteet hallitsevat, toisaalta ne ovat lajityyppimielessä kummallisia hybridejä. Unikoiran palaute on todistanut tätä ristiriitaa. Monet sanovat, ettei kirjaa voinut jättää käsistään. Lukemisen jälkeen jotkut ovat kuitenkin olleet hämmentyneitä. En ymmärtänyt. Romaani on outo. Mitä kirjailija haluaa sanoa? Mitä tarinassa oikeastaan tapahtui?

Lajityyppien konventioihin tottuneen lukijan odotushorisontti osoittautuu romaanieni kohdalla usein vääräksi. Haen sekä tietoisesti että ilmeisesti myös intuitiivisesti ”vääriä” juonellisia ja tyylillisiä ratkaisuja. Syy on varmaankin se, että muuten tylsistyisin kirjoittaessani kuoliaaksi. Monet lukijat tuntuvat pitävän tätä romaanieni piirrettä mielenkiintoisena. On kuitenkin myös niitä, joille jää hämmentynyt ja pettynyt olo. Tarina ei välttämättä ollutkaan aivan sitä, mitä he odottivat.

Nyt kuitenkin sain käsiini viihderomaanin, joka viihdyttää. Yritin lukea Stephen Kingiä viimeksi joskus 90-luvulla, mutta kirja jäi kesken hyvin varhaisessa vaiheessa (muistaakseni se oli nimeltään Uneton yö). Jälki oli niin kömpelöä ja suorastaan tyrmistyttävän infantiilia, että unohdin Kingin suosiolla yli kymmeneksi vuodeksi. Kennedyn salamurhan ympärille rakentuva 11/22/63 on kuitenkin hyvin piristävä teos (ilmestyy suomeksi tänä keväänä).

Toki tässäkin romaanissa ovat läsnä kaikki ne kingimäisyydet, jotka muistan teini-iästä. Sivuja on lähemmäs tuhat. Keskeiset henkilöt ovat imelän mukavia pikkukaupunkien kansanmiehiä. Hampurilaisia, kokista ja erilaisia piirakoita kuluu siihen malliin, että kyseessä on ilmeisesti kulinaarinen tyylikeino, jolla luodaan idyllistä americanaa (päähenkilön väistämätöntä perseen leviämistä ei käsitellä). Moraali on suoraan Chuck Norrisilta: maailma paranee automaattisesti, kun Tavalliset Hyvät Ihmiset tappavat kieroutuneet pahikset (mielellään ampumalla). Hienoista myötähäpeää aiheuttavat seksikohtaukset ovat kaiketi myös osa menestysromaanin reseptiä, ainakin näinä Fifty Shades -aikoina.

Ja se romaanin perusidea: hampurilaisbaarin ruokavarastossa on ”kaninkolo”, josta pääsee vuoteen 1958. Luit oikein. Päähenkilö menee kaninkolon kautta menneisyyteen estääkseen Kennedyn salamurhan vuonna 1963. Haastan suomalaiset kirjailijakollegat kokeilemaan kustantajan reaktiota romaani-ideaan, jossa Hesburgerin varaston kautta pääsee 50-luvun Suomeen. Koska meillä siedetään hieman vähemmän toiminnallista dramatiikkaa kuin Yhdysvalloissa, voisi päähenkilön tehtävä olla vaikkapa estää Ahti Karjalaisen alkoholisoituminen.

Kaikesta huolimatta jäin tähän romaaniin koukkuun. En tiedä, onko ikä tehnyt Kingin kohdalla tehtävänsä, mutta hänen viihteellisyyteensä on tullut sävyjä, joita en teini-iän lukukokemuksista ainakaan muista. 11/22/63 on estottoman nostalginen, mutta myös terävänäköinen ja rakenteeltaan taidokkaasti rakennettu romaani. Loputtomia loogisia ristiriitoja aiheuttava aikamatkustusideakin toimii niin hyvin kuin se voi yleensä toimia. King on kyhännyt rakennelmansa niin seikkaperäisesti, että ainakin minut hän sai sen hyväksymään.

Sitä paitsi: mikä tekosyy päästä käsittelemään jälkiviisauden turvin maailmaa, jota leimasivat häpeilemätön rotuerottelu, viattomuuden oikeuttama ketjupolttaminen ja luonnon saastuttaminen sekä Kuuban kriisin aiheuttama totaalisen ydinsodan pelko, joka oli pari astetta vakavampaa kuin se, mitä mayojen kalenterimerkinnöistä hiljattain aiheutui.

Kingiä pidetään yleisesti kauhukirjailijana, mutta mielestäni hän on oikeasti jotakin aivan muuta: tavallisen kaduntallaajan näkökulmassa pitäytyvä periamerikkalaisten pikkukaupunki-idyllien kuvaaja, joka on sattunut lapsena lukemaan Weird Talesia. King uskoo aivan liian vakaasti hampurilaisiinsa ja pienen ihmisen hyvyyteen, että hän voisi tavoittaa Lovecraftin, Ligottin tai vaikkapa Ramsey Campbellin kolkoimpia visioita, joissa turvallinen maankamara alkaa todella kadota jalkojen alta. Tässä romaanissa hän kuitenkin tuntuu olevan mukavasti kotikentällään.