Marko Hautala

Hypnoosia ja jumalten tuhoa

Hannu Lauerma kommentoi jälleen hypnoosin puoskarikäytön vaaroja. Puheenvuoro nostettiin luultavasti esiin siksi, että Ilkka Kanerva makasi hiljattain suorassa lähetyksessä ”kevyessä hypnoosissa” ravintolan lattialla, ilmeisesti vasten tahtoaan. Ilmiö on kuitenkin mielenkiintoinen myös median lumetodellisuuden ulkopuolella (Sivuhuomautuksena mainittakoon, että Lauerma vilahtaa Unikoira-romaanissani juuri hypnoosin yhteydessä. En yleensä harrasta moista leikkimielistä näppäryyttä, mutta tämän tarinan kohdalla en voinut vastustaa kiusausta.)

Olen itse ollut hypnoosissa joitakin kertoja, joten tajunnantila on kokemusperäisesti tuttu, vaikka älyllisessä mielessä se on minulle edelleen mysteeri. Minua ei pyydetty tekemään mitään älyttömyyksiä, joten en osaa sanoa, olisinko sellaiseen suostunut. Oma kokemukseni hypnoositilasta on se, että tavallaan se ei tunnu mitenkään kummalliselta, mutta jälkeenpäin tajuaa, että jotakin tavallisesta poikkeavaa tapahtui. Olin tietoinen koko session ajan, mutta herättyäni hieman pöllämystynyt siitä, miten paljon aikaa oli kulunut (sama ilmiö toistuu meditaatiossa).

Tottelin myös hypnotisoijan suggestioita koko ajan. Mielestäni tein sen täysin omasta vapaasta tahdostani, mutta kuten sanottu, tätä puolta ei missään vaiheessa oikeastaan koeteltu. Kyseessä ei ollut sirkustemppuilija, vaan niin sanottu ammattilainen.

Mielenkiintoista kuitenkin oli, että suggestioiden tottelemisessa ei sinällään ollut mitään kovin outoa. Se tuntui jopa tutulta. Ikään kuin olisin totellut samalla tavalla joskus aiemmin. Aika useinkin. Ehkä jopa koko elämäni ajan, kaiken näennäisen rationaalisuuden taustalla. Siinäpä kiehtova, mutta myös hieman epämiellyttävä ajatus.

Kirjauutisista mainittakoon, että A.S. Byattin The End of the Gods julkaistaan keväällä suomeksi nimellä Ragnarök – Jumalten tuho. Kyseessä on toisen maailmansodan aikaiseen Britanniaan sijoittuva romaani, jossa pommituksilta maaseudulle turvaan siirretty pikkutyttö lukee viikinkimytologiaa. Tarina jumalten tuhosta ja lapsen tietoisuus kaukana raivoavasta sodasta sekoittuvat maagisella tavalla.

Oikeastaan kyseessä ei ole perinteisessä mielessä romaani, vaan (kuten M. John Harrison sanoo arviossaan) yksilön ja myytin välinen dialogi. Muistan kirjaa lukiessani välillä havahtuneeni ihmettelemään, että onko kyseessä pikemminkin lukupäiväkirja. Oikeastaan Byatt lähinnä referoi myyttiä. Perinteisessä mielessä kirjailijalliset elementit ovat suhteellisen vähäisiä ja hennolla kädellä vedettyjä.

Tällaiset pohdinnat ovat tietysti yhdentekeviä, varsinkin kun kyseessä on teos, johon ainakin minä jäin hyvin nopeasti koukkuun. Pohjoisen mytologian pessimismissä on vastustamatonta jylhyyttä ja hämmästyttävän tarkkaa intuitiivista totuutta. Lopussa tuhoutuu kaikki, jumalatkin. Sellaisen näkemyksen hyväksyminen myytiksi vaatii poikkeuksellista rehellisyyttä. Yleensä myytti nimenomaan kamppailee absoluuttista loppua vastaan.

Ja siitä kirjailijan roolista: Jos Byattia syytetään referoinnista, hän referoi poikkeuksellisen hyvin. Ehkä tässä teoksessa tulee tavallista kirkkaammin esiin se, että uusia tarinoita ei tarvitse keksiä. On suuri saavutus, jos saa vanhan äkkiä taas näkyväksi ja merkitykselliseksi. Sama ilmiö pätee elämässä muutenkin. Mikä tahansa arkinen esine muuttuu merkilliseksi ja salapäräiseksi, kunhan malttaa pysähtyä ja katsoa sitä tarpeeksi pitkään. Pätee tietysti myös sekä muihin ihmisiin että, mikä pahinta, omaan peilikuvaan.

William S. Burroughs puhuu ”alastomasta lounaasta”, siitä kirkkaasta hetkestä, kun ihminen pysähtyy ja todella katsoo, mitä haarukan päässä on.

Sellaisen hetken luominen on minulle itselleni paljon tärkeämpää kuin vetävän juonen luominen, sanoma tai kielellinen häikäisevyys. Jos romaanissa on yksikin hetki, joka saa haarukan pysähtymään, se yleensä riittää.