Marko Hautala

Himokkaan munkin sanoma

Vanhurskas munkki rakastuu luostariveljeensä. Paitsi että ”veli” onkin sisar. Seuraa luostari-irstailua, insestiä, juonittelua, murhia, goottilaisia kummajaisia, lisää irstailua ja niin monta sivujuonen sivujuonta, että alkuperäinen uhkaa toden teolla unohtua.

En usko spoilaavani mitään merkittävää, jos kerron että yhä estottomammaksi käyvä meno katkeaa viimeisellä sivulla siihen, kun itse Saatana lentää paikalle, nappaa langenneen munkin kynsiinsä, silpoo tämän ja heittää helvettiin. Ei mitään epilogia. Munkki helvettiin ja sillä siisti. Jotenkinhan moinen on lopetettava.

Luin Matthew Lewisin The Monk -romaanin (1796) opiskeluaikoina. En ole kuullut teoksesta juurikaan sen jälkeen, mikä sai ajattelemaan, että kirjallisuuden salongeissa tällainen vellova muotopuoli hirviö on unohdettu tyystin, vaikka jotakin Tristram Shandya jaksetaan aina ällistellä kokeilevan/postmodernin romaanin prototyyppinä jne. (sitä muuten en ole lukenut, taitaa jäädä tässä elämässä lukemattakin).

Ehkä mykistävin The Monkiin liittyvä juonenkäänne on, että tarina on hiljattain filmatisoitu (Le Moine, ohjaus Dominik Moll, pääosassa Vincent Cassel). En tiedä, miten uskollinen elokuva on romaanille. Tuskin kovin.

Kiinnostuin elokuvaversiosta heti ja luin joitakin sen nähneiden kommentteja. Yksi jäi erityisesti mieleen. Siinä harmiteltiin, että elokuva epäonnistuu täysin Lewisin pääsanoman välittämisessä: katolisen kirkon kritiikki ei kuulemma ole tarpeeksi ytimekästä.

Niin. Alle parikymppinen Matthew Lewis kirjoittaa 1700-luvun yläluokkaisen seksuaalimoraalin paineissa kauhuromaanin, jossa munkki retkahtaa lihan iloihin. Jos kirjailijalla jokin intentio on ollut, se on varmasti liittynyt pikemminkin intiimin kuin julkisen elämän piiriin.

Kuka se tyyppi oikein on, joka pilaa yhä vain uusien sukupolvien taidekäsityksen tällä mekaanisella sanomaroskalla?