Marko Hautala

Haavoittuneet hevoset

Harvalla asialla on niin yletön symboliarvo kuin presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla. Ja ylettömän symboliarvon selkein merkki on se, että järki lakkaa toimimasta.

Kättelyjonossa hermoillaan yksinkertaisesta toimituksesta, jossa ei tarvitse tehdä muuta kuin lähinnä pysyä tajuissaan ja sanoa ennaltamäärätyt sanat. Koko mediakoneiston huomio on sinällään merkityksettömissä yksityiskohdissa. Juhlan aiheuttama vastustus on yhtä lailla sekavaa. Irwin lauloi jo vuosikymmeniä sitten ”Sven Dufvaa siellä ei näy”. Vaikka erilaisia Sven Dufvia on juhliin kutsuttu jo pitkään, tuo vastustus on sementoitunut vastakulttuurin ytimeen. Paisunut symboliarvo nielaisee kirjavankin juhlayleisön monoliittiseksi ”eliitiksi”.

Olin itse siellä ”eliitissä” samaan aikaan, kun ulkopuolella jotkut mielenosoittajat ottivat yhteen mellakkapoliisien kanssa. Kyseessä ei sinällään ole katastrofi. Jos on aivan pakko tapella, se on hyvä tehdä poliisin kanssa, sillä he saavat rähinöitsijöiden rauhoittamisesta palkkaa. Jokainen voi verkosta etsiä mellakoijien perusteluja toiminnalleen. Osa niistä on huolta oikeista ongelmista, osa puhdasta komiikkaa (muistettakoon myös, että suuri osa mielenosoittajista luultavasti piti nyrkit visusti taskussa).

Mutta jotakin surullista koko tapauksessa on. Nykymellakoihin on kai tullut jäädäkseen kokoavan idean puute. Kun perinteinen vasemmistolainen ideologia on kuihtunut, jäljelle jää anarkismin kaltaista sekoilua, jolla voi oikeuttaa sekä pankin ikkunoiden rikkomisen että yleisen perse paljaana juoksemisen. Tasapuolisuuden nimissä tunnustettakoon, että saatan olla epäreilunkin nuiva kyseistä filosofiaa kohtaan. Asenteeni juontuu jo opiskeluajoista, kun jouduin lukemaan anarkismin ”isää” William Godwinia. Kyseessä on kuivakkain ja ihmisluonnon suhteen naiivein tuntemani filosofi. Ehkä Godwinin seuraajat ovat kirjoittaneet jotakin järkevääkin. En tiedä. Saa suositella.

Joka tapauksessa nykyajan vastakkainasetteluissa on pahoja keskittymishäiriön oireita. Ehkä ongelmien suuruus ja monimutkaisuus on ylittänyt jonkin ratkaisevan raja-arvon, jonka jälkeen yksinkertaisia rakentavia vaihtoehtoja ei enää ole. Ehkä silloin rationaalisin teko onkin korkata pullo ja lähteä vetämään simulaatioita vanhojen aikojen joukkoliikkeistä, joilla oli vielä päämääriä ja unelmia.