Marko Hautala

Pahimmat kuolleet

Altistuin kauhuelokuville ja -kirjoille hyvin nuorella iällä, ja jotkut tuon ajan kokemuksista ovat varmaankin jättäneet ikuisen jäljen.

Seitsemän syntistä sisarta -niminen roskaelokuva oli yksi näistä. Vuokrasimme sen asumalähiömme grillikioskista, jonka myyjää eivät ikärajat olisi voineet vähempää kiinnostaa. Itse asiassa nainen jopa suositteli kyseistä elokuvaa. Muistan kuinka hän luki tupakansavun raspiinnuttamalla äänellään takakansitekstiä tiskin yli ja lausui eksoottisen sanan kirjain kerrallaan: H-O-R-R-O-R.

Myöhemmin sain selville, että Seitsemän syntistä sisarta on alkuperäisnimieltään The House of Sorority Row (1983). Kyseisen taidetetoksen mieleenjäävin näky oli vessanpöntöstä löytyvä naisen irtopää, joka katsoi kuolleilla silmillään suoraan kameraan. Katsoimme elokuvan ystäväni luona (vanhemmat poissa) ja seuraavana yönä kieriskelin sängyssä pitkään heräillen hirvittäviin painajaisiin.

En silti saa itsestäni irti minkäänlaista katkeruutta elokuvan vuokrannutta grillinpitäjää kohtaan. Päinvastoin. Jostakin epämääräisestä syystä pidän tuota kokemusta kultaisena lapsuusmuistona.

Yksi tuon ajan elokuvista on kuitenkin kammottavuudessaan yli muiden. Elokuvan suomenkielinen nimi edustaa tyypillistä 80-luvun idiotismia, jossa kauhuelokuvan nimeen piti saada sana ”kauhu” tai ”painajainen” hinnalla millä hyvänsä (hyvänä esimerkkinä Rosemaryn painajainen tai kirjapuolella Stephen Kingin Salem’s Lot, jonka käännösnimi Painajainen ei toivottavasti ollut aikanaan kovin uuvuttavan ideariihen tulos). ”Kauhun riivaamat” palautui onneksi kansan suussa alkuperäiseen muotoonsa The Evil Dead.

Evil Deadista on tulossa uusintaversio, jolta en viitsi trailerin perusteella odottaa liikoja (mainosjuliste tosin on tyylikäs). Mutta varhaisteini-iässä alkuperäinen elokuva oli niin pelottava, että sitä kammosivat nekin, jotka eivät olleet koko leffaa edes nähneet. Tarinat kiersivät ja erilaisista elokuvalehdistä leikatut still-kuvat tulivat painajaisiin. Kun itse näin Evil Deadin ensimmäistä kertaa, se teki pysyvän muistijäljen välittömästi. Enkä varmasti ole ainoa.

Elokuva on ollut minulle myös hyvin opettavainen myöhempää kirjoittamistani ajatellen. Evil Deadin kohdalla nimittäin me suomalaiset olimme siinä mielessä etuoikeutettuja, että me näimme siitä ehkä parhaiten ”kustannustoimitetun” version. Kiitos kuuluu hieman yllättäen maan silloiselle sensuurikäytännölle, jonka periaatteiden mukaisesti elokuvaa oli lyhennetty huomattavasti. Kun joskus 18-vuotiaana näin alkuperäisen, leikkaamattoman Evil Deadin, olin tyrmistynyt. Kyseessähän oli karnevalistinen kauhukomedia, joka meni niin railakkaasti överiksi, että se vaikutti lapsena näkemäni version irvikuvalta. Melkein hävetti, että olin itsekin niin monille pauhannut, kuinka pelottava elokuva oli kyseessä.

Suomalaiseditoitu ”Kauhun riivaamat” on aivan oma taideteoksensa. Paljon, paljon pelottavampi kuin alkuperäinen, leikkaamaton Evil Dead. En tiedä, kuka aikoinaan teki päätökset siitä, mitkä kohtaukset Suomi-versiosta jätettiin pois, mutta tuon ihmisen tyylitajua on kiittäminen paljosta. Ehkä hänen tarkoituksensa ei ollutkaan poistaa niitä kohtia, jotka olivat ”kauhua herättämällä mielenterveydelle vaarallisia”, vaan tehdä elokuvasta oikeasti pelottava.

Minulle Evil Dead ja sen tyylikkäästi torsoksi leikattu Suomi-versio olivat varhainen muistutus siitä, mikä kauhufiktiossa on oikeasti pelottavaa. Kun pauhaava musiikki ja zombiksi muuttuneen tyttöystävän ulvonta äkkiä katkeavat ja kuvassa ovatkin vain Bruce Campbellin hikiset kasvot, ei voi välttyä ajatukselta: mikä oli niin hirvittävää, ettei minun haluttu sitä näkevän?

Ehkä se on sitä todellista horroria.