Marko Hautala

Ei aina viihdettä ja vaahtokarkkeja

Aika rientää ja blogi pysyy vaiti. Välaikatietona kerrottakoon, että syy on Kuokkamummon ja muutaman muun miellyttävän hirvityksen, jotka tuntuvat imevän aikani ja energiani.

Alkuun pieni tiedote, jopa mainos: Monet ovat valitelleet, että vanhoja kirjojani ei ole ollut enää saatavissa muuta kuin sähköisenä ja satunnaisista kivijalkakaupoista. Nyt on kuitenkin saatavilla rajoitettu erä romaaneja Itsevalaisevat, Käärinliinat, Torajyvät ja Unikoira. Tilata voi vaimoni Tiina Hietikko-Hautalan luostaaman Haamu Kustannuksen verkkosivuilta (linkistä Haamu Shop). Erät saattavat kirjasta riippuen olla hyvinkin rajallisia, joten kannattaa toimia nopeasti, mikäli nuo teokset kiinnostavat.

Lukurintamalta eräs mielenkiintoinen vastakkainasettelu. Luin hiljattain Kaj Korkea-ahon kauhusävyisen Tummempaa tuolla puolen -romaanin, jota kauhukirjailija Mia Vänskä suositteli minulle viime kevään Prosak-illassa. Kyseessä on maineensa veroinen teos siinä mielessä, että sitä ei todellakaan voi jättää kesken. Korkea-aho kirjoittaa viihdettä, joka viihdyttää oikeasti (mikä ei mielestäni ole lainkaan tavallista).

Viihteellisyyden suhteen tuli eteen myös toisenlainen tapaus. Alice Seboldin esikoisteos Oma taivas (The Lovely Bones) oli suurmenestys. Itse olen nähnyt vain Peter Jacksonin elokuvaversion, josta ei ole piirtynyt kovin voimakasta muistijälkeä.

Seboldin toisesta romaanista Almost Moon kiinnostuin kuitenkin oudosta syystä. Sitä on nimittäin parjattu ja pidetty suurena pettymyksenä. Kiinnostukseni heräsi nimenomaan kirjailijanäkökulmasta. Sebold mitä ilmeisimmin kirjoitti teosta vajaat neljä vuotta. Miltä mahtaa tuntua joutua murskatuksi sen jälkeen? Mikä teoksessa voi olla niin pahasti pielessä?

Sitten luin perusteluja. Almost Moon on kuulemma ”sekava”. Siinä ei ole ”samaistuttavia” henkilöhahmoja. Siinä missä Oma taivas oli saanut lukijoita vallan kyynelehtimään, Almost Moon on kylmä ja brutaali.

Joskus tekisi mieli neuvoa lukijoita, vaikkei niin tietysti koskaan saisi tehdä.

Katsokaa pidempään ja syvempään. Oudossa ja sirpaleisessa on kauneutta. Samalla tavalla kuin minulle niin rakkaissa merenelävissä. Kalmareissa, syvänmeren kaloissa ja niissä hohtavissa otuksissa, joista on vaikea sanoa, ovatko ne eläimiä vai kasveja. Joskus hedelmällisintä ja avartavinta myötelämistä on se, jonka kohde on hädin tuskin myötäelettävissä.

Ymmärtäkää myös niitä syvissä merissä syntyeitä kirjoja, joissa helppo empatia kylmenee ja on pakko katsoa ihmistä kuin vierasta olentoa.