Marko Hautala

Clive Barker ja runohylly

Kerroin hiljatttain tulevasta romaanista, tappajamummoista ja jättiläiskalmareista ja vähän muustakin Terhi Varjosen haastattelussa. Kerroin myös yöllä kirjoittamisen ongelmista.

Joskus yökirjoittaminen on sopinut minulle hyvinkin. Sänkyyn mennessä romaanin tapahtumat ovat jatkuneet miellyttävästi, kunnes tajunta sammuu. Tämän työn alla olevan tarinan kohdalla mielikuvat eivät kuitenkaan päästä otteestaan, vaan pitävät hereillä. Siksi olen joutunut lukemaan noin tunnin verran kirjoittamisen lopettamisen jälkeen, ikään kuin palautuakseni.

Paul Bowlesin novellit ovat sopineet tarkoitukseen hyvin. Ne ovat eksoottisiin auringonlaskuihin sijoitettuja pieniä psykodraamoja, joiden loppunuottiin on helppo nukahtaa (jos olet lukenut Suojaavan taivaan tai nähnyt Bertoluccin filmatisoinnin, tiedät mistä on kyse).

Kaksi tarinaa aiheutti kuitenkin vakavia ongelmia. ”A Distant Episode” ja ”The Delicate Prey” -novellien jälkeen pyörin sängyssä entistäkin pidempään. Ne eivät ”palauttaneet”, vaan repivät takaisin kirjoittamisen maaniseen maailmaan.

Molemmat novellit ovat brutaaliudessaan lähellä kauhutarinaa. Toisaalta niiden tapahtumat on kuvailtu kauniisti ja runollisesti, mikä ei ole kauhukirjailijoiden ykköskeino. Tämä Bowlesin proosan piirre tuntuu värähtelevän samalla taajuudella kuin oma kirjoittamiseni. Siksi kai nuo kyseiset novellit valvottivat.

Aloin miettiä, että ehkä tämä liittyy jotenkin kirjallisiin vaikutteisiini, jotka ovat melko poikkeuksellisia.

Lukioikäisenä sain kunniamaininnan Pikku-Finlandia -kilpailussa Clive Barkeria käsittelevällä esseelläni. Barker kirjoittaa (tai kirjoitti ainakin tuolloin) väkivaltaista, kliseitä kaihtavaa ja seksuaalisesti virittynyttä splatterfantasiaa, josta seitsemäntoistavuotias ei millään saanut tarpeekseen. Luen edelleen tasaisin väliajoin muutaman Barkerin Books of Blood -novellin uudelleen (esim. ”In the Hills, the Cities”, ”The Dread” ja ”Midnight Meat Train”).

Samaan aikaan kävin kuitenkin lähes järjestelmällisesti läpi lähiökirjastoni runohyllyä. Arto Melleri, Eeva-Liisa Manner ja moni muu tuli tuolloin tutuksi, vaikka suurinta osaa lukemistani runoilijoista en muista nimeltä. Tekijän nimi ei jostakin syystä ollut runoudessa tärkeä. Sen muistan, että Haavikosta en pitänyt, mutta luin yhden hänen kokoelmansa kiukulla läpi.  Haavikosta pitäviä teinejä on tuskin nykyäänkään aivan ongelmaksi asti.

Vain yksi runoteos jäi kesken. En muista kirjailijan nimeä, mutta runoissa oli työläisrealismia, jotakin lakkojuttua ja sätkän vetämistä. Suomalaista proosaa en jostakin syystä lukenut tuolloin lainkaan. Se tuli mukaan oikeastaan vasta parikymppisenä (Jyrki Kiiskisen Suomies sai lopullisesti havahtumaan siihen, että Suomessakin kirjoitetaan jotakin mielenkiintoista).

Tuossa yhdistelmässä voi hyvinkin olla oman kirjoittamiseni resepti. Ei se luultavasti alkujuuri ole, sillä jokin sielun perusasetus minut tietysti johdatti myös Barkerin ja runouden sekalukuun. Mutta melkein nolostuttavan hyvin se kuvaa myös sitä, minkälaiselle kirjallisuudelle herkistyn herkimmin.

Haen uhkaavaa ja groteskia, mutta vahvasti runollista tunnelmaa, jossa on äärettömyyden tuntu. Luultavasti sitä mielentilaa, minkä vallassa teininä kuljin, kun Barker ja Manner sekoittuivat päässä. Kun oma arki pienessä rannikkokaupungissa vaikutti kovin, kovin ahtaalta.