Marko Hautala

Autuuden kemia

Jokin aika sitten katsoin dokumentin, jossa tutkittiin psykoaktiivisten huumeiden vaikutusta aivoihin.

Hippiaikoinahan oli vallalla käsitys, että huumeet ”laajentavat tajuntaa” eli aktivoivat aivojen osia, jotka eivät yleensä ole käytettävissämme. Asia on kuulemma päinvastoin.

Huumeet eivät niinkään aktivoi, vaan pikemminkin salpaavat tiettyjä aivojen osia. Mikä mielenkiintoisinta, nämä torpatut alueet ovat juuri niitä, jotka liittyvät ”minään”, eli siihen rakkaaseen omaan pikku persoonaamme, joka pelkää, vaatii ihailua ja murehtii erinäisiä itseensä liittyviä uhkakuvia. Kun tuo osa mieltämme suljetaan pois päältä, seurauksena on rajaton onnentunne.

Minusta tuossa tiedossa on jotakin huimaa ja samalla tuttua. Meditaatiossa on kyse samasta pyrkimyksestä, itsensä unohtamisesta. Sekä kristinuskossa että itämaisissa uskonnoissa pyrkimys viedään jopa käytännön tasolle, arkiseen toimintaan: älä haali itsellesi, vaan anna muille. Buddhalaisen päivittäisiin rituaaleihin kuuluu istua paikallaan ja sulkea oma persoonansa pois.

Kertoo varmaankin jotakin ajan hengestä, että olen itsekin tavallaan ja jollakin tasolla epäillyt moisen onnen rehellisyyttä, vaikka se on minulle jopa kokemuksen tasolla täysin tuttua. Kirjoittamisessakin on parasta se puolitietoinen tila, jossa ei tavoittele tietoisesti mitään eikä yritä olla mitään, tai välttämättä edes muista syödä tai nukkua.

Ympäristön suggestiot, sekä suorat että viekkaammat, yrittävät jatkuvasti tehdä tyhjäksi tällaisen onnen mahdollisuuden. Täytyy muka olla voimakas persoona, herättää kunnioitusta, haalia itselleen statussymboleita.

Onnessa on varmasti sävynsä ja tasonsa. Joihinkin niistä liittyy ehdottomasti itsekkyys ja voimakas tietoisuus omasta persoonasta. Mutta se autuaallinen, todella merkityksellinen onni syntyy silloin, kun uskaltaa unohtaa itsensä.