Marko Hautala

Ajattelun tila

Pyysin juuri anteeksi erään Unikoira-romaanin henkilön näkemyksiä. Tilanne on tietysti absurdi, sillä yksi romaanien kirjoittamisen parhaista puolista on juuri se, että voi laittaa itsestä etäännytettyjen henkilöiden suuhun näkemyksiä, joita ei halua itse (ainakaan julkisesti) allekirjoittaa. Luultavasti anteeksipyyntöni oli siis liioiteltu. Itse asiassa häpeän sitä vähän jo nyt. Ja joka tapauksessa annan romaanihenkilöiden jatkossakin toimia äänitorvina kaikista räikeimmille, keskeneräisimmille ja epäsosiaalisimmille mielipiteilleni.

Hesarissa oli taannoin mielenkiintoinen artikkeli siitä, miten häilyviä ihmisten mielipiteet oikeasti ovat. Olemme valmiit vaihtamaan näkemyksiämme ilman, että edes huomaamme. Ei siinä vielä mitään. Mielenkiintoisinta on, että olemme valmiit puolustamaan sitä muuttunutta mielipidettämme henkeen ja vereen.

Tutkimustulos ei ole yllättävä. Itse asiassa se liittyy siihen, miksi olen jokin aika sitten tehnyt tietoisen päätöksen olla osallistumatta esimerkiksi poliittisiin ja aatteellisiin nettikeskusteluihin. Verkossa keskustelu ei yleensä perustu ajatteluun, vaan reagoimiseen. Ja se ragointi perustuu johonkin puolitietoisesti omaksuttuun asennekompleksiin, jossa hiukkasfysiikan, baarikeskustelujen tai isoisän polvella kuultujen jorinoiden painoarvo on sama. Oikeassa ollaan kuitenkin aina. Tragikoomisen huippunsa tämä saavutti jokin aika sitten käydyssä lihansyöntiä ja karppaamista käsittelevässä keskustelussa. Kirjailijat ovat toki aina esiintyneet kaikkien alojen asiantuntijoina, mutta ravitsemustieteisiin heidän kunnianhimonsa on yltänyt kai vasta 2010-luvulla. Hyvä neuvo: jos pelkäät jonkin ruoka-aineen terveyshaittoja, ole yhteydessä asiantuntijaan, älä jumalan tähden kirjailijaan.

Osa ongelmaa saattaa olla tietysti siinä, että julkisen keskustelun vaatimassa ytimekkyydessä joutuu esittämään pohdiskelunkin ikään kuin vakaumuksena. Ei ole tilaa epäillä. Tähän tiiviyden ja pikaruokamaisuuden piirteeseen liittyen tuntuu olevan tarvetta niputtaa ihmisiä oudolla tavalla erilaisiin vihollisryhmiin, mikä tappaa lopunkin pohdiskelevan kirjoittamisen. Voin myöntää, että olen jättänyt julkaisematta blogikirjoituksia sen vuoksi, että haluan välttää joutumista niputetuksi ryhmiin, jotka koen vastenmielisiksi.

Romaanikirjailijana voin kuitenkin aina halutessani hakea oman tilani epäilylle ja vapaalle ajattelulle, ilman moralismia, vakaumuksellisuutta ja lukkoon lyötyjä asenteita. Romaani ei ole dokumentti eikä toimintaohje. Ja kuten Philip Sidney sanoi runouden puolustuksessaan: the poet, he nothing affirms, and therefore never lieth.

Parnasson päätoimittaja Jarmo Papinniemi on kuollut. En tuntenut häntä, mutta jostakin syystä uutinen piti hereillä pitkään viime yönä. Ajattelin hänen läheisiään, joille tällainen yllättävä poismeno on aina poikkeuksellisen raskas. Toivottavasti heillä on auttavia ihmisiä lähellä ja voimaa toipua.